Stanislavskia keskellä metsää

Yllätin itseni ilmoittautumalla Stanislavski-metodiin perustuvalle näyttelijätyön kurssille. Kyseessä on sama tekniikka, jota myöhemmin Amerikoissa alettiin kutsua metodinäyttelemiseksi ja jota lukuisat elokuvanäyttelijät edelleen hyödyntävät. Alkujaan tekniikka tulee kuitenkin Venäjältä ja kyseisen viikon pituisen kurssin vetäjätkin tulivat juuri naapurimaastamme. Kokoonnuimme elokuun loppupuolella erääseen kurssikeskukseen, keskelle metsää, noin 15 kilometriä Jyväskylästä länteen. Osallistujia oli reilu 30, noin kymmenestä eri maasta. Kurssille piti valmistautua etukäteen lukemalla Stanislavskin teoksia sekä Tsehovin näytelmä Kolme sisarta omalla äidinkielellään.

Jo useita päiviä ennen kurssin alkamista alkoi hieman jännittää. Miksi olin tälle kurssille ylipäätään menossa? Mitä järkeä tässä kaikessa muka oli? Enhän minä ainakaan omien tietojeni mukaan ajatellut ryhtyä perinteiseksi näyttelijäksi.

Yritin muistuttaa itseäni siitä, että halusin kokeilla, noin 20 vuoden tauon jälkeen, miltä puhdas näytteleminen tuntuu, ilman taikurin roolia. Että halusin kokeilla, minkälaista on olla näyttämöllä vuorovaikutuksessa muiden näyttelijöiden kanssa. Toki myös taikurina vuorovaikutus on keskeisenä elementtinä, mutta siinä se tapahtuu suoraan yleisön kanssa.

Niinpä lähdin Keski-Suomen metsään. Päivät alkoivat fyysisillä harjoituksilla. Kyllä oli hikistä puuhaa. Aluksi tehtävät vaikuttivat melko yksinkertaisilta. Vaihe vaiheelta vaikeusastetta kuitenkin lisättiin, ja lopulta monet harjoitukset tuntuivat miltei mahdottomilta toteuttaa. Pieni esimerkki: ensin omaa kehoa piti venyttää. Ja sitten kiertää. Ja sitten kuvitella, että joku osa kehosta roikkuu, ikään kuin se olisi narulla kiinni katossa. Mutta tämän jälkeen kaikki kolme harjoitusta piti tehdä samanaikaisesti, ja kehon eri osilla. Ensimmäisten päivien aikana olin näkevinäni, miten meidän kaksi guruopettajaa myhäilivät itsekseen, kun saivat asettaa meidät miltei mahdottomien tehtävien eteen.

Kun tätä oli jatkunut pari kolme päivää, niin kysyin opettajalta, miten näitä harjoituksia voisi käytännössä hyödyntää näyttämötyöskentelyssä, niin ettei lopputulos olisi pelkästään päälle liimattua outoa kehollista näyttämöilmaisua. Vastaus oli – mikäli tulkin välityksellä ymmärsimme toisiamme oikein – että tässä nyt ei kannata hoppuilla, sillä merkitys kyllä selviäisi ajan myötä. Tämän kurssin kesto ei minulle kuitenkaan aina riittänyt vastausten löytämiseksi. Siitä huolimatta harjoituksia oli kivaa ja haasteellista tehdä.

Eräänä päivänä tutkimme havainnointikykyämme. Nämä harjoitukset antoivat uskoa omaan näyttelemiseen. Käytimme vuorollaan eri aistejamme erilaisten kuvitteellisten esineiden aistimiseksi. Oli hieno kokemus huomata, miten yksinkertainen ja selkeä mielikuva sai aikaan vahvan ja toden tuntuisen tunnereaktion.

Vielä konkreettisemmin lähestyimme näyttelemistyötä Tsehovin tekstin kautta. Luimme alkajaisiksi Kolme sisarta läpi niin, että jokainen näyttelijä luki repliikkinsä omalla äidinkielellään. Venäjän ja saksan lisäksi kuulimme myös portugalin kieltä, ruotsia, kreikkaa ja brittienglantia. Oli yllättävää, miten kaukana toisistaan, kuin eri planeetoilta, eri kielikulttuurit sointuivat.

Mielenkiintoista oli havaita, miten parin vuosikymmenen elämänkokemus oli antanut uutta pohjaa ja potkua näyttelemiselle. Harjoittelimme muutaman dialogin, joista pari olivat keksittyjä näytelmän ulkopuolelle sijoittuvia kohtauksia, mutta silti kokonaisuuden kannalta oleellisia tapahtumia.

Tykkäsin kovasti syventyä ja hakea omaa ilmaisua eri rooleille. Sulhanen, joka valehtelee sekä itselleen että muille omasta onnellisuudestaan. Tai rakastunut mies, jonka rakkaus ei löydä vastakaikua ja joka peittää tilanteen välinpitämättömyydellään. Tai aviomies, joka tulkitsee vaimonsa kaipauksen väärin niin, että luulee olevansa ihmisenä vääränlainen ja loukkaantuu tästä.

Erästä kohtausta näyttelimme englanniksi. Keksimme, että kun kohtauksessa tilanne yltyy riidaksi, kukin näyttelijä vaihtaa kielen omalle äidinkielelleen. Mielestäni hieno oivallus; tärkeää ei enää ollut toisen ymmärtäminen tai aidon vuorovaikutuksen jatkaminen, vaan roolihenkilöt halusivat ainoastaan saada oman pahan olonsa purettua.

Kun työskentelimme pienryhmissä, oli kiintoisaa huomata, miten erilaisia kurssille osallistuneet ohjaajat olivatkaan. Joku oli täysin vieras hieman kokeellisemmille ehdotuksille. Joku taas kuunteli todella hyvin näyttelijöitä, osasi luottaa sekä meihin näyttelijöihin, että tekstiin. Oli myös ohjaajia jotka ”näyttelivät eteen”, eli jotka itse halusivat näyttää miten tulisi näytellä, sen sijaan että olisivat antaneet impulsseja, jotka auttavat roolin rakentamisessa. Löytyi myös ohjaajia, jotka olivat niin kovia puhumaan ja niin ilmeisen ihastuneita omiin analyyseihinsä, että he unohtivat, että visio pitäisi saada vielä siirrettyä ohjaajan pään sisältä näyttämölle. Sitten oli vielä jokunen ohjaaja, joka lähinnä vain puhui sekavia ja ristiriitaisia asioita. Kaiken kaikkiaan melkoinen ohjaajien ihmisgalleria. Itse asiassa koin tämän yhteistyön näinkin erityyppisten ohjaajien kanssa haastavammaksi kuin itse näyttelijäntyön.

Kurssin pääopettajalla oli melko perinteinen lähestymistapa teatterin tekemiseen, pohjautuen äärimmäisen tarkkaan tekstianalyysiin, näytelmän historiallisiin faktatietoihin sekä ymmärrykseen näytelmäkirjailijan elämänvaiheista. Kuitenkin viimeisen päivän työnäytteistä meidän osallistujien ylivoimainen suosikki oli nuoren venäläisen naisohjaajan anarkistinen punkversio Tsehovin näytelmän avauskohtauksesta. Perinteisen ja uudenlaisen - jopa anarkistisen – lähestymistavan ei siis pakosta tarvitsekaan olla toisensa poissulkevia.

Stanislavskia keskellä metsää muutaman päivän ajan, olipa virkistävä kokemus!

Oivallus

Vähän aikaa sitten tapahtui jotain hyvin vapauttavaa. Helsingin kaupunginteatterin soolo-esitykseni oli hetken päästä alkamassa. Juuri ennen näyttämölle astumista löysin itsestäni uuden asenteen.

Nämä pään sisäiset ajatukseni vaikuttivat merkittävästi sekä itse esitykseen että koko näyttämöllä olemiseen. Uuden asenteen myötä monet asiat loksahtivat paikoilleen, ikään kuin itsestään.

Kyse oli kahdesta seikasta. Toinen liittyi omana itsenä olemiseen ja tässä tapauksessa ennen kaikkea omaan huumorintajuun luottamiseen. 

Maailmasta löytyy paljon koomikoita, sekä elävien että kuolleiden kirjoista, jotka ovat olleet esikuviani. Minulla on myös runsaasti mielikuvia siitä, minkälainen koomisen numeron kuuluisi olla. Jollakin tavalla nämä mielikuvat täydellisestä koomikosta sekä siitä oikeantyyppisestä koomisesta numerosta ovat - innoittamisen lisäksi - aina myös jollakin tavalla häirinneet heittäytymistäni siihen omaan tekemiseeni.

Nyt en enää jaksanut. Kyllästyin vertailemaan omaa tekemistäni muihin. Lähdin kokonaan itsestäni, pienikään osa minusta ei toivonut olevansa joku muu. Tämä oli vapauttavaa.

Toinen asia johon uusi asenne vaikutti liittyi odotuksiin. Siihen miten helppoa on jäädä odottamaan katsojilta tiettyjä reaktioita tai tietynlaista käyttäytymistä. Eri iltoina katsojien reaktiot samaan tekemiseen saattavat vaihdella paljonkin. Minusta tästä voi tulla haaste, jos annan muiden ihmisten reaktioiden liika määritellä omaa tekemistäni.

Tällä kertaa en odottanut mitään tiettyä käyttäytymistä katsojilta, vaan annoin yleisölle vapauden - omassa mielessäni - olla juuri sellainen kuin on. Sen sijaan keskityin siihen mitä minulla on annettavana katsojille. Tiesin että se riittää ja että se kantaa pitkälle. Tämä ajatus toi mukanaan tiettyä sisäistä rauhaa.

Mikään edellä mainituista ajatuksista eivät olleet minulle uusia, mutta sisäistin ne uudella tavalla.

Myöhemmin tulin pohtineeksi näiden samojen ajatusten soveltamista niin sanottuun tavalliseen elämään.

Ensimmäinen haaste: lähdenkö omista lähtökohdistani ja luotan siihen että se kantaa? Vastavoima tälle voisi olla itseni vertaileminen muihin tai jopa kateus.

Toinen haaste: osaanko keskittyä siihen mitä itse haluan tehdä ja mitä minulla on muille annettavana? Vastavoima tälle on mielestäni että jään odottamaan mitä elämä antaa minulle.

Miten helppoa nämä ajatukset on kirjoittaa. Ja miten haastavaa niitä onkaan lähteä toteuttamaan.

Ken on taikureista mahtavin?

Alkuvuoden Istanbul-matkan aikana tuli käytyä mattokauppiaan liikkeessä. Myyjä puhui sujuvaa englantia ja olikin muuten kova puhumaan. Ja hyvä liikemies. Jokaiseen kaupassa  olevaan esineeseen liittyi kiehtova tarina, ja itse asiassa niitä tarinoita kuunnellessani ei ollut merkitystä oliko kyseinen kertomus tosi vaiko ei.

Ja kuten niin monesti aikaisemmin olen pannut merkille, niin matkoilla on huomattavasti helpompaa astua oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Näin ollen huomasin yllätyksekseni kesken kaiken tekeväni myyjälle pienimuotoisen taian. Myyjän puhe toki jatkui keskeyttämättömänä tämänkin aikana.

Yhtäkkiä, taikaefektin tapahduttua, mies tokaisi lauseen sellaisella kielellä jota en ymmärtänyt, luultavasti arabinkielellä. Tämän jälkeen puhe soljui taas katkaisemattomana englanninkielisenä.

Kysyin että anteeksi mutta mitä äsken sanoitkaan? Vasta toistettuani kysymykseni hän vastasi että hänen piti vaan muistuttaa itseään siitä että vain Allah on niin mahtava että osaa tehdä oikeita ihmeitä.

Jotenkin tuo kommentti jäi hivelemään turhamaisuuttani. Enhän minä ole enkä myöskään kuvittele olevani Allah, mutta toisaalta siitä on hyvä erikseen mainita silloin kun teen taikoja.

Lähtiessäni tokaisin että pieniä ihmeitä voidaan jokainen tehdä joka päivä.

Kauppias vaikeni ja jäi ovelle seisomaan silmät suurina kuin jotain oivaltaneena.