torstai 2. marraskuuta 2017

Oivallus



Vähän aikaa sitten tapahtui jotain hyvin vapauttavaa. Helsingin kaupunginteatterin soolo-esitykseni oli hetken päästä alkamassa. Juuri ennen näyttämölle astumista löysin itsestäni uuden asenteen.

Nämä pään sisäiset ajatukseni vaikuttivat merkittävästi sekä itse esitykseen että koko näyttämöllä olemiseen. Uuden asenteen myötä monet asiat loksahtivat paikoilleen, ikään kuin itsestään.

Kyse oli kahdesta seikasta. Toinen liittyi omana itsenä olemiseen ja tässä tapauksessa ennen kaikkea omaan huumorintajuun luottamiseen. 

Maailmasta löytyy paljon koomikoita, sekä elävien että kuolleiden kirjoista, jotka ovat olleet esikuviani. Minulla on myös runsaasti mielikuvia siitä, minkälainen koomisen numeron kuuluisi olla. Jollakin tavalla nämä mielikuvat täydellisestä koomikosta sekä siitä oikeantyyppisestä koomisesta numerosta ovat - innoittamisen lisäksi - aina myös jollakin tavalla häirinneet heittäytymistäni siihen omaan tekemiseeni.

Nyt en enää jaksanut. Kyllästyin vertailemaan omaa tekemistäni muihin. Lähdin kokonaan itsestäni, pienikään osa minusta ei toivonut olevansa joku muu. Tämä oli vapauttavaa.

Toinen asia johon uusi asenne vaikutti liittyi odotuksiin. Siihen miten helppoa on jäädä odottamaan katsojilta tiettyjä reaktioita tai tietynlaista käyttäytymistä. Eri iltoina katsojien reaktiot samaan tekemiseen saattavat vaihdella paljonkin. Minusta tästä voi tulla haaste, jos annan muiden ihmisten reaktioiden liika määritellä omaa tekemistäni.

Tällä kertaa en odottanut mitään tiettyä käyttäytymistä katsojilta, vaan annoin yleisölle vapauden - omassa mielessäni - olla juuri sellainen kuin on. Sen sijaan keskityin siihen mitä minulla on annettavana katsojille. Tiesin että se riittää ja että se kantaa pitkälle. Tämä ajatus toi mukanaan tiettyä sisäistä rauhaa.

Mikään edellä mainituista ajatuksista eivät olleet minulle uusia, mutta sisäistin ne uudella tavalla.

Myöhemmin tulin pohtineeksi näiden samojen ajatusten soveltamista niin sanottuun tavalliseen elämään.

Ensimmäinen haaste: lähdenkö omista lähtökohdistani ja luotan siihen että se kantaa? Vastavoima tälle voisi olla itseni vertaileminen muihin tai jopa kateus.

Toinen haaste: osaanko keskittyä siihen mitä itse haluan tehdä ja mitä minulla on muille annettavana? Vastavoima tälle on mielestäni että jään odottamaan mitä elämä antaa minulle.

Miten helppoa nämä ajatukset on kirjoittaa. Ja miten haastavaa niitä onkaan lähteä toteuttamaan.

sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Ken on taikureista mahtavin?

Alkuvuoden Istanbul-matkan aikana tuli käytyä mattokauppiaan liikkeessä. Myyjä puhui sujuvaa englantia ja olikin muuten kova puhumaan. Ja hyvä liikemies. Jokaiseen kaupassa  olevaan esineeseen liittyi kiehtova tarina, ja itse asiassa niitä tarinoita kuunnellessani ei ollut merkitystä oliko kyseinen kertomus tosi vaiko ei.

Ja kuten niin monesti aikaisemmin olen pannut merkille, niin matkoilla on huomattavasti helpompaa astua oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Näin ollen huomasin yllätyksekseni kesken kaiken tekeväni myyjälle pienimuotoisen taian. Myyjän puhe toki jatkui keskeyttämättömänä tämänkin aikana.

Yhtäkkiä, taikaefektin tapahduttua, mies tokaisi lauseen sellaisella kielellä jota en ymmärtänyt, luultavasti arabinkielellä. Tämän jälkeen puhe soljui taas katkaisemattomana englanninkielisenä.

Kysyin että anteeksi mutta mitä äsken sanoitkaan? Vasta toistettuani kysymykseni hän vastasi että hänen piti vaan muistuttaa itseään siitä että vain Allah on niin mahtava että osaa tehdä oikeita ihmeitä.

Jotenkin tuo kommentti jäi hivelemään turhamaisuuttani. Enhän minä ole enkä myöskään kuvittele olevani Allah, mutta toisaalta siitä on hyvä erikseen mainita silloin kun teen taikoja.

Lähtiessäni tokaisin että pieniä ihmeitä voidaan jokainen tehdä joka päivä.


Kauppias vaikeni ja jäi ovelle seisomaan silmät suurina kuin jotain oivaltaneena.

perjantai 23. syyskuuta 2016

Kutkuttavasti lähtökuopissa


Käynnistimme äskettäin yhteispohjoismaisen produktion Kööpenhaminassa. Mukana ovat kolme taikuria, muusikko, lavastaja, puvustaja, sekä ohjaaja.

Lähtötilanne on kiehtova. Tulevasta esityksestä olemme sopineet vain teeman. Mitään muuta emme tiedä.

Istumme ympyrässä muuten tyhjässä harjoitushuoneessa. Seuraa ajatusten vaihto.

Minua kiinnostaa taikuuden esittäminen niin, että siitä poistetaan kaikki yleisesti alaan liittyvät maneerit, sanoo yksi.

Minua kiinnostaa vahva ja mahdottomalta tuntuva taikuus, sanoo toinen.

Minua kiinnostaa barokki ja peruukit, sanoo puvustaja.

Hei, vedetään näyttämölle niin pitkä pöytä, että tulee tunne ettei se lopu ikinä, sitä pöytää tulee koko ajan vaan lisää.

Niin, ja rakennetaan valaistus niin että näemme yhdessä vaiheessa ainoastaan kolmen taikurin kädet. Fokus vain käsissä ja siinä mitä ne tekevät.

Caravaggion tauluista löytyy muuten paljon käsiä ja jokaisella käden asennolla oli siihen aikaan tietty merkitys, sanoo ohjaaja.

Hei, tuo on kiinnostavaa, sitä aion tutkia, sanoo joku.

Ideat sinkoilevat. Kuuntelu ja kommunikointi pelaa. Puhumme englantia, tanskaa ja ruotsia.
Niin paljon eri suuntia, kiinnostuksen kohteita, ideoita, taustoja ja mieltymyksiä.

Näistä lähtökuopistako syntyy uusi esitys?

Totta kai! 

Mutta onneksi ensi-iltaan on riittävästi aikaa.

sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Viikon kestävä tarina 20 sekunnissa

Taikurina taikuuden yhdistäminen arkitilanteisiin on elämäntapa jota kaipaan, mutta joka niin helposti pääsee unohtumaan. Lomamatkalla Karpathoksella kävi toisin. En unohtanut.
Kun lähikaupan naispuolinen myyjä ojensi minulle kuitin, poimin paperista kauniin ja isokokoisen hopeadollarin. Seurasi vahva ja spontaani naurureaktio. Kiitin ostoksista ja kun ovella vielä vilkaisin taakseni, näin miten myyjä oli edelleen lumotussa tilassa. Itselleni sain tästä energiaruiskeen koko aamupäiväksi. Varsinainen tilanne kesti 10 sekuntia.
Pari päivää myöhemmin hain vettä samaisesta kaupasta. Saman myyjän kasvot muuttuivat auringoksi minut nähdessään. Hän selitti innostuneesti jotain kreikaksi samaan aikaan kaupassa olevalle toiselle työntekijälle sekä tyttärelleen. Nämä seurasivat jokaista liikettäni jännittyneen uteliaina. Maksoin vedestä ja kiitin.
Loppuviikosta vesi oli taas päässyt loppumaan. Minut nähdessään myyjä alkoi heti selittämään jotain vieressään istuvalle pojalleen. Veden maksettuani vilkaisin kuittia ja totesin että valitettavasti se ei ollut yhtä arvokas kuin se aikaisempi lappu. Tästä en löytänyt hopeakolikkoa. Sen sijaan ilmestytin kynän ja kun pyysin poikaa sanomaan ”pois!” niin kynä hävisi tyhjyyteen. Tilanteen kesto: 10 sekuntia.
Näistä tilanteista syntyi tarinaa, kontaktia ja yhteistä hauskaa koko viikoksi. Olin antanut itsestäni 20 sekuntia.
Miten on mahdollista unohtaa mitä 20 sekunnissa voi tehdä?